Kuljetuskustannukset vaihtelevat suuresti kuljetusmatkan ja kuljetusmuotojen mukaan. Keskimääräinen puutavaran kaukokuljetusmatka metsävarastolta tehtaalle on noin 150 km.
Kuljetusketjun kokonaiskustannukset muodostuvat kuljetuksesta ja terminaalikustannuksista. Terminaalikustannuksia ovat puutavaran kuormaus kuljetusta tai alkukuljetusta varten, puutavaran mahdollinen siirto kuljetusmuodosta toiseen ja purku tehtaalla. Uiton terminaalikustannuksia ovat esimerkiksi nippujen sidonta ja hinauslautan teko. Tehdasalueella uittopuun vesivarasto voi tuoda merkittävän lisän tehtaan varastointikapasiteettiin.
Uittaen kulkee pitkät matkat
Suurten terminaalikustannusten takia uitto on pitkien matkojen kuljetusmuoto. Se on kilpailukykyinen yhdistetty kuljetus- ja varastointimuoto pitkillä kuljetusmatkoilla. Keskimääräinen uittomatka on noin 270 km. Kun tähän lisätään keskimääräinen alkukuljetusmatka, noin 45 km, saadaan keskimääräisen uittoketjun pituudeksi noin 320 km. Pisimmillään uittokuljetusketju on jopa 500 km.
Kuljetettua tavaramäärää mitataan kuljetussuoritteella. Kuljetussuorite (kuutiometrikilometri) on kuljetustyön määrä, joka saadaan kertomalla kuljetettu määrä (m³) kuljetusmatkan pituudella (kilometriä).
Tutustu Kotimaisen puun kaukokuljetuksen puumääriin ja kuljetusmatkojen pituuksiin: Luonnonvarakeskuksen kuljetustilasto ja Metsätehon kuljetustilasto
Uiton kehitys
Maamme pinta-alasta yli 10 % on veden peittämää. Suomessa on ollut ja on edelleenkin hyvät luontaiset edellytykset uitolle, ja tämän vuoksi puunjalostuslaitokset on aikoinaan useimmiten perustettu vesistöjen äärelle. Ensin tulivat vesisahat, sitten höyrysahat, puuhiomot, sellutehtaat ja vaneriteollisuus.
Uitto- ja lauttausväyliä oli Suomessa 1930-luvulla käytössä noin 47 000 km. Maantieteellisesti laajimmillaan uitot olivat heti sotien jälkeen, sillä sodasta selviytyneet moottoriajoneuvot ja hevoset valjastettiin jälleenrakennuksen ja sotakorvausteollisuuden palvelukseen. Volyymiltaan uitto oli suurimmillaan 1960-luvun alkupuoliskolla, jolloin sen määrä oli runsaat 15 milj. m³.
Toisen maailmansodan jälkeen alkoivat junakuljetus ja kuorma-autokuljetus kasvattaa osuuttaan raakapuun kaukokuljetuksista. 1960-luvulle tultaessa olivat vaikeat ja runsaasti työvoimaa vaativat purouitot ja jokien latvauitot loppuneet. Puunkuorinnan siirtyminen tehtaille rajoitti pinotavaran irtouittoa. Vähitellen luovuttiin uitosta myös sellaisilla pääväylillä, joilla ei ollut nippu-uittomahdollisuutta.
Esimerkkejä uiton loppumisesta joissamme:
- Kokemäenjoki vuonna 1967 (irto-uitto)
- Oulujoki vuonna 1982 (nippu-uitto)
- Iijoki vuonna 1988 (irto-uitto)
- Kemijoki vuonna 1992 (irto-uitto)
- Kymijoki vuonna 2002 (nippu-uitto)
Kemijoki oli viimeinen joki, jossa harjoitettiin irtouittoa. Tällä hetkellä nippu-uitto jatkuu Vuoksen vesistössä (Pielisen, Kallaveden ja Saimaan alue) nippu-uittona. Uitto oli pääasiallinen kaukokuljetusmenetelmä vuoteen 1965, jolloin autokuljetusmäärä ylitti uitetun puumäärän. Kuljetussuoritteella mitattuna autokuljetus oli uittoa suurempi vasta vuonna 1977.
Kehityksen taustaa
Uittomäärät ovat vähitellen laskeneet 1960-luvun huippumääristä (runsaat 15 milj. m³) tämän päivän määrään. Uittomäärien laskuun ja uiton loppumiseen suurimmassa osassa maata on mm. seuraavia syitä:
- Maantieverkoston, ja erityisesti metsäautotieverkoston, voimakas kehittyminen yhdessä autokaluston kehittymisen kanssa lopetti työvoimavaltaiset ja vaikeat irtouitot puroilla ja jokien latvavesillä.
- Koneellistumisen myötä hakkuut muuttuivat tasaisesti ympärivuotisiksi: ei syntynyt enää talvihakkuista suurta kevätvarastoa (ns. kevätmälliä), joka ajettiin uittoon ja muodosti varsin suuren osan vuoden uittomäärästä.
- Pyrkimys hakkuusta suoraan käyttöön eli katkottujen varastojen pienentäminen vähensi myös uittomääriä, sillä varsinkin irtouitto vaati lähes vuoden uittomäärän kerrallaan uittoon ajettavaksi.
- Ympäristöpaineet varsinkin suurten jokiuittojen (irtouitto) osalta ovat kasvaneet koko ajan voimakkaasti.
- Raaka-aineen laatuvaatimukset: sahatukin ja hiomokuusen osalta vedessäoloaika on rajoitettu.
- Mäntytukin osalta pitkä lämpimässä vedessä oloaika aiheuttaa sahatavaran/tuotteen kuultovärjäyksissä ongelmia.
- Hiomopuun osalta on pyrkimys täysin kaatotuoreeseen puuhun.